Malesian ja Varsovan (lisää juttuja tulossa, lupaan sen!) lisäksi kuluneisiin kuukausiin on mahtunut muutakin. Sain kandin viimein pakettiin (enkä halua hetkeen kirjoittaa marjanpoimijoista tai jokamiehenoikeuksista) ja aloitin ensimmäiset maisterikurssit. Myös kesäkämppä Helsingistä ja heinäkuun Balkanin-loma varmistuivat. Ja mikä parasta, löimme isosiskojeni kanssa viisaat päämme yhteen ja perustimme yhteisen blogin!
Osa ruudun takana saattaakin jo tietää, että suhtaudun tiettyihin TV-sarjoihin intohimoisesti; etenkin brittikomedioilla on erityinen paikka sydämessäni. Koska olen kiinnostunut myös työyhteisöistä, taitaa olla vain luonnollista, että yksi suosikkisarjoistani – jo aiemmin käsitellyn The Officen lisäksi – rakentuu pitkälti juuri työympäristön ympärille!
Kyseinen sarja on siis Black Books, jota on esitetty joskus Ylelläkin nimellä Kirjava joukko. Black Books on lontoolainen kirjakauppa, jonka omistaa äreä irlantilainen nimeltä Bernard Black. Bernard on kenties maailman kehnoin asiakaspalvelija: asiakkaat ovat hänen silmissään vain riesa ja este pubiin karkaamiselle kesken työpäivän. Asiakkaiden ohella hän inhoaa kännyköitä ja uudistuksia noin ylipäätään.
Bernardin alainen ja kämppis Manny sen sijaan tekee parhaansa vaateliaan pomonsa ja kaupan eteen, tarkoitti se sitten vaikka kirjatoukaksi pukeutumista tai liikkeen muuttamista trendikkääksi kirjakauppa-kahvilaksi. Manny on entinen stressaantunut kirjanpitäjä ja tuntuu Bernardin alituisesta pompottelusta huolimatta viihtyvän paremmin uudessa työssään, säännöllisistä välirikoista huolimatta.
Kirjakaupan naapurissa Bernardin paras ystävä Fran pitää omaa krääsäkauppaansa, kunnes päätyy Mannyn tuttavan välityksellä toimistotöihin – ilman harmaintakaan aavistusta siitä, mikä on työn tarkoitus tai mitä hänen kuuluisi ylipäätään tehdä toimistolla kaikki päivät.
(Fun fact: olen lyhyen urani aikana ehtinyt työskennellä sekä kirjakaupassa että paperibisneksen parissa, ehkä sekin omalta osaltaan selittää näihin sarjoihin hurahtamista!)
Sorruin uusimaan HBO Nordicin tilaukseni pitkän tauon jälkeen ja tajusin vanhan suosikkini, The Officen (US), jääneen aikoinaan kesken. Kyseinen sarja on siinä mielessä ainutlaatuinen, että se päihittää hauskuudessaan brittiläisen alkuperäisversionsa – mutta tämä ei suinkaan ole ainoa seikka, jonka takia amerikkalaisessa Scrantonin pikkukaupungissa sijaitsevasta paperiyhtiön haarakonttorista kertova sarja on vertaansa vailla.
The Office käsittelee värikkäiden henkilöhahmojen ja välillä kipeänkin huumorin kautta työpaikalla syntyviä konflikteja rasismista konttorin lakkauttamisen uhkaan. Etenkin ensimmäisillä tuotantokausilla keskitytään osastonjohtaja Michael Scottin omintakeiseen (ja hyvin arveluttavaan) johtamistyyliin, joka usein aiheuttaa tai pahentaa syntyneitä ongelmia. Kaikesta kohelluksesta huolimatta Michael tarkoittaa yleensä hyvää, ja juroimmatkin alaiset vaikuttavat salaa pitävän hänestä. Työpaikkaromansseiltakaan ei voida välttyä: lemppariparikseni valikoituivat Pamin ja Jimin sijaan lopulta juuri Michael ja Holly.
Oli Michael Scott esimiehenä kuinka epäpätevä hyvänsä, ainakin yhdessä asiassa hän on oikeassa: töissä pitää olla myös kivaa, ja siihen Dunder Mifflinin Scrantonin toimistolla usein tähdätäänkin. Juhlapyhiin, perinteisiin ja kilpailuihin suhtaudutaan niiden vaatimalla intohimolla, ja hyvinkin erilaisista persoonista koostuva työyhteisö paljastaa yhtenäisyytensä aina tilanteen niin vaatiessa. Huh, yhdeksännen kauden jälkeen tuntuu kuin joutuisi hyvästelemään omat työkaverinsa!
Blogissa en ehtinytkään vielä julistaa, että varasimme varsin edulliset lennot Tokioon. Lähtö häämöttää jo parin päivän päässä, tänäkin vuonna synttärisankari siis pääsee pakenemaan ikääntymistään ulkomaille! (Vaikka 22 vaikuttaakin ihan kelpo iältä.) Airbnb-kämppä on toki jo varattu, muuta ohjelmaa emme ole sen kummemmin vielä suunnitelleet. Haluan syödä paljon sushia ja nähdä paljon shiba inuja.
Törmäsin jo toukokuussa The Japan Timesin artikkeliin Japanin perustuslaista ja sen puutteista (linkki), mikä johdatti minut maan yhteiskuntarakenteisiin juurtunutta rasismia käsittelevään juttuun (linkki). Kirjoittaja ja ihmisoikeusaktivisti Debito Arudoun mukaan siirtolaiset ja ei-japanilaisen näköiset kansalaiset kokevat valtaväestöön verrattuna poikkeavaa kohtelua niin valtion kuin yksityistenkin taholta. Poliisi saattaa pysäytellä ja kuulustella ”ulkomaalaisen näköisiä” ihmisiä kaduilla; työnantajat ja vuokranantajat voivat kieltäytyä palkkaamasta tai vuokraamasta asuntoa heille, jotka eivät näytä japanilaisilta.
Japanin perustuslaissa yhdenvertaisiksi tunnustetaan yksinomaan maan kansalaiset, eikä rasismia kieltävää lakia ole. Tämä on ristiriidassa monissa kehittyneissä valtioissa vallitsevan käsityksen kanssa siitä, että kaikille maassa oleskeleville ihmisille kuuluisivat tietyt perusoikeudet, kansalaisuuteen ja etniseen taustaan katsomatta. Omaleimaisen maan kulttuurissa on siis varjopuolensa, joista en ainakaan itse ollut aiemmin tietoinen. Arudou muistuttaakin me ja ne -ajattelun haitallisuudesta: kansallisen itsetunnon pönkittäminen ei saisi tapahtua vähemmistöjen kustannuksella.
No, reissuun lähdemme silti avoimin ja uteliain mielin, onhan edessä ensimmäinen Aasian-matka – seuraava häämöttää jo helmikuussa, mutta siitä lisää myöhemmin!
Olen haeskellut itselleni niin sanottua puoli kymmenen sarjaa – sarjaa, jota katsoa silloin tällöin, mieluiten yhden-pari lyhyttä jaksoa kerrallaan, siihen aikaan kun ei vielä kunnolla nukuta, mutta ei kuitenkaan jaksaisi enää lukea tai tehdä mitään muutakaan järkevää.
Jos sinäkin kaipaat tällaista kevyttä iltakatsottavaa, valintasi ei voi olla Broad City. ”New Yorkissa asuvien parikymppisten neitosten” elämästä kertova sitcom on nimittäin karmivasta kuvauksestaan (kiitos, Yle) huolimatta hervottoman hauska ja hävytön sarja, jonka tähänastiset kolme tuotantokautta vielä vastoin kaikkia odotuksia löytyvät Areenasta. Katsoin ne kolmessa päivässä läpi. Nyt houkuttaisi aloittaa alusta…
Olen kehitellyt mielessäni jos jonkinlaista paluupäivitystä (ja samalla anteeksipyyntöä uskollisimmalle lukijalleni Minnalle). Kesä meni joutuisasti: oli ysistä viiteen-arkea, Flow, puutarhajuhlat, visiitit Turkuun ja Seinäjoelle. Nyt alan ensimmäistä kertaa vuosiin saada jämäkkää otetta opiskelusta – kandin ensimmäiset sivut on jo kirjoitettu, ja tarkoitukseni olisi ottaa paperit ulos alkuvuodesta.
10 faktaa-postauksia on hauska aina lukea ja matala kynnys kirjoittaa tauon jälkeen, ajattelin. Yritän kertoilla enemmän kuulumisia tässä syksyn mittaan!
–
1. Minua ei kannata pyytää makutuomariksi vaatekaupoille, sillä kirpparien koluamista lukuun ottamatta olen todella kehno shoppailija. Olen kärsimätön jonottaja enkä viihdy ketjuliikkeissä (tai hienommissakaan putiikeissa sen puoleen) mikäli minulla ei ole aikomustakaan (tai varaa) ostaa mitään. Ostotarpeen iskiessä suoritan tehtävän mieluiten yksin, jahka olen ensin tehnyt kartoituksen vaihtoehdoistani, oli kyse sitten sukista tai juhlapukimista.
2. Olen tarkka elinympäristöni siisteyden ja etenkin järjestyksen suhteen: tämä ei päde ainoastaan fyysisiin esineisiin, vaan esimerkiksi MacBookin roskakorin täyttyminen yhden (1!) tiedoston poistamisen jälkeen pakottaa minut tyhjentämään roskakorin joka kerta, kun poistan jotain. Argh. Imurointia kuitenkin inhoan.
3. Vielä lukion loppuessa B1-ruotsi oli B2-englantiin verrattuna mielestäni vahvempi kieleni. Toki osaamistaso oli matalampi, mutta toisen kotimaisen kielioppi, sanastot ja ääntäminen näyttäytyivät minulle suht johdonmukaisina kokonaisuuksina. Tästä olikin apua suorittaessani elokuussa monien kammoamaa virkamiesruotsin kurssia. Koen, että englantini on harjaantunut kunnolla vasta yliopiston ja ahkeran Netflixin rullaamisen myötä, ja onhan se ollut myös virallinen työkieleni jo kahden kesän ajan.
4. Unentarpeeni ja -lahjani ovat mitä ilmeisimmin jääneet kasvavan nuoren tasolle: saatan nukkua viikonloppuyönä kevyesti 12 tuntia, ja alle kahdeksan tunnin unet tuntuvat lähes aina riittämättömiltä. Myös päiväunet maittavat ja usein venähtävät siitä suositellusta 20 minuutista.
5. Kärsin esiintymisjännityksestä. Tämä ilmenee perinteisinä oireina, sykkeen noususta tutiseviin polviin ja hikoaviin kämmeniin, oli kyse sitten kymmenen tai viidenkymmenen hengen yleisöstä, itsensä esittelemisestä uudelle seurueelle tai esitelmän pitämisestä. Yleensä pelkään unohtavani kaiken mitä aion sanoa ja päädyn puhumaan liian nopeasti. Lavakammon kesyttäminen onkin yksi pitkän aikavälin tavoitteistani.
6. Kiinnostuin HTML-ja CSS-kielistä ensimmäisen kerran 13-vuotiaana. Koodien parissa askartelu kuitenkin unohtui vuosiksi, ja perehdyin niihin uudelleen vasta viime syksynä pusatessani tätä blogia kasaan.
7. Minulla on ristiriitainen suhde liikuntaan ja urheiluun (ja kannan pientä kaunaa yläasteen ja lukion liikunnanopetusta kohtaan.) Olen tullut siihen tulokseen, etten ole sali-ihmisiä, mutta olen harrastanut satunnaisina jaksoina ohjattua liikuntaa, joogaa ja lenkkeilyä, tosin en viime aikoina. Tykkään kävellä ja suosin rappusia.
8. Harrastuksista puheen ollen: ”Mitä harrastat?” on yksi inhokkikysymyksistäni. Pidän lukemisesta, mutta luen vähemmän kuin haluaisin. Sama juttu valokuvaamisen kanssa: kesän ajalta minulla on vain muutama hassu kuva. Kirjoitan (harvoin)? Kävelen? Katson Netflixiä?
9. Valokuvaukseen liittyen: viihdyn mieluiten kameran takana, vaikka olisikin mukavaa opetella olemaan rento ja luonnollinen kuvattava. Onnistun lähes aina olemaan silmät kiinni ja/tai suu auki salaman räpsähtäessä.
10. Suosin kasvisruokaa, mutta syön silloin tällöin kalaa ja äyriäisiä (käytännössä aina sushia) ja vanhemmillani riistaa. Ekologisten ja eettisten perustelujen ohella valintaani on vaikuttanut niinkin itsekäs syy kuin se, etten ole koskaan erikoisemmin pitänyt esimerkiksi sian- tai naudanlihan mausta, niitä kun ei kotonani juuri koskaan syöty, enkä etenkään lihan käsittelystä.
–
Siinä niitä nyt on, toivottavasti en ollut täysin ennalta-arvattava!
kiva että olet päätynyt tänne, Iinan tuoreeseen vaihtoblogiin. Edessä siintää aluksi kolme viikkoa jossain päin Eurooppaa – ensimmäinen pysäkki on Bremenissä, toinen Enschedessä – ja sen jälkeen neljä kutkuttavaa kuukautta Metropolitan University of Praguessa kauppatieteitä opiskellen. Pyrin läiskimään tänne ahkerasti kuvia ja kirjoittamaan niin oleskelusta Tšekeissä kuin (toivottavasti) pikku pyrähdyksistä muuallekin.
Malesian ja Varsovan (lisää juttuja tulossa, lupaan sen!) lisäksi kuluneisiin kuukausiin on mahtunut muutakin. Sain kandin viimein pakettiin (enkä halua hetkeen kirjoittaa marjanpoimijoista tai jokamiehenoikeuksista) ja aloitin ensimmäiset maisterikurssit. Myös kesäkämppä Helsingistä ja heinäkuun Balkanin-loma varmistuivat. Ja mikä parasta, löimme isosiskojeni kanssa viisaat päämme yhteen ja perustimme yhteisen blogin!