Lyhyesti Belgradista ja vähän koko reissustakin
Viimeistään Belgradiin päästessä (eli päivää vaille kaksi viikkoa sitten) tuntui siltä, että ratsastajapatsaita, linnakkeita ja basaareja on nyt nähty riittämiin. Kun matkan alkupäässä vielä märehdin, ehtisimmekö varmasti nähdä kaiken näkemisen arvoisen, neljän yön visiitti Serbiassa sujui uudenvuoden aukioloaikojen ja yllättävän kovien pakkaslukemien vuoksi kiireettömissä merkeissä syöden ja kahvitellen, suurkaupungin huokeista hinnoista ja katutaiteesta nauttien.
Kaksi ja puoli viikkoa kuulosti aluksi pitkältä ajalta, moni kiinnostava kohde – mm. Montenegro, josta haluaisin nähdä muutakin kuin aamuöisen bussiaseman, sekä Albania, ”koska Voldemortin kerrotaan viettäneen siellä kukistumisensa jälkeisiä vuosia”, kuten sisareni Jenni muistutti – piti pudottaa listalta. Reissu ei suinkaan tyydyttänyt Balkanin-nälkääni, vaan pikemminkin pisti haaveilemaan paluusta rantakelien aikaan…
Vaikka ulkoministeriön matkustustiedotteita lukemalla Balkanin maista saa helposti melko turvattoman kuvan (aggressiivisia kulkukoiria! mafioita! kerjäläisjengejä!), emme missään vaiheessa kokeneet oloamme turvattomaksi. Toki sesongin ulkopuolella kaupungeissa on rauhallisempaa, ja normaalilla valppaudella piti puolensa niin vaihtorahojen kuin muidenkin todennäköisimpien höynäytysten suhteen – onnistuimme välttämään ainakin klassisen kengänkiillottajahuijauksen Turkissa.
Eniten itseä häiritsi bussin ikkunoista ulos tuijotellessa se, miten niin kaunis ja ainutlaatuinen ympäristö onkaan voitu päästää paikoin suorastaan hautautumaan roskiin. Ymmärrän yhä paremmin, miksi ekspatit muistavat aina mainita kaipaavansa Suomen puhdasta luontoa.